Koppakuoriainen

Tiedätte varmasti kun leffoissa ja lastenkirjoissa ällöttävät ötökät kuvataan ilkeiksi, punasilmäisiksi, limaisiksi olioiksi…

Tulin eilen töistä kotiin, vaihdoin vaatteet, join kahvia ja nautin olostani. Ulkona oli satanut ja oli muutenkin kylmä. Menin laittamaan ikkunoita kiinni ja mentyäni makuuhuoneeseen, suustani pääsi kevyen kimeä kiljahdus.

Siinä se makasi ikkunalaudalla, ainakin 2cm pitkä ja sentin verran korkeutta (okei ehkä vähemmän, mun silmissä se oli totaalinen monsteri joka tappaisi mut nanosekunnissa), jalat ojossa, näytti hengettömältä.. mutta oliko se sittenkään? Hiivin ninjan lailla kaksi askelta taaksepäin käytävään, menin varastohuoneeseen ja hain „tämän-jälkeen-olet-varmasti-kuollut“-aseeni… siis pahvilaatikon joka oli noin 20cm leveä ja noin 40cm pitkä. „Että se ei sitten vain ponnahda mitenkään mun silmään, olalle tai hihan sisään“.

Vaanin kuin mikäkin salametsästäjä makuuhuoneen ovella. „olihan se vielä siellä?“. Otin pahvilaatikosta kaksin käsin kiinni ja kumautin kaaressa ainakin kolme kertaa tappavalla otteella. Kuollut… ihan varmasti? kyllä… katsoin riittävältä etäisyydeltä ja totesin, „ötököitten taivaassa“. Siirsin elottoman, kiiltävän olion paperille, avasin ikkunan ja lennätin sala-asukkaan kaaressa kadulle. 

Laitoin ikkunan kiinni, tutkin huoneiden kaikki kulmat löytämättä yhtäkään karkulaista.

Silti, kaksi tuntia myöhemmin minulla oli vielä sellainen olo että jokin otus hiipi pohjetta pitkin…

You guys know how bugs are depicted as mean, red eyed, slimy creatures in different films.

Yesterday I came from work, changed my clothes, drank coffee and was enjoying  my evening. It had rained and it was quite cold in the apartment. I wanted to close all the windows and as I entered the bedroom, I screamed with a light high pitch.

There it was, laying, at least 2cm long and 1cm high (okay, maybe a little bit smaller, in my eyes it was a glowing monster which could kill me in less than a second), feet up in the air. It looked dead… but was it really dead? I took two quiet steps back like a ninja, went to our storage room and took the “with-this-you-are-dead-for-sure”-weapon. A carton box about 20cm wide and 40cm long. “So that it won’t come alive, jump into my eye, my shoulder or inside my sleeve”.

I was spying like a hunter watching it’s pray. “It was still there, right?”. I took the carboard box with two hands and swung it at least three times with only one goal in mind. Dead… for sure? yes. I looked from a distance and was sure; “Bugs’ heaven”. I removed the dead and glowing creature onto a piece of paper, opened the window and let the secret-resident fall off to the street.

I closed the window, checked every corner of every room without find any runaways.

Still, two hours later I had the feeling that something was crawling up my thigh…